Kaldoaivi 2024

Aloitus

Tämän reissun ajankohta päätettiin hyvissä ajoin. Liput lunastettiin jo helmikuussa. Menomatka Pasila-Rovaniemi 19:37-7:20 ja paluumatka Rovaniemi-Tampere 20:57-5:35. Näin saatiin menomatkalla sopivan aikainen saapuminen Rovaniemelle ja tulomatkalla sopivan myöhäinen lähtö Rovaniemeltä, kun emme vielä tienneet talvella odottaisiko auto Mieraslompolossa vai Pulmankijärvellä. Oli nimittäin tarkoitus jättää auto reitin loppupäähän ja mennä jollain kulkuneuvolla alkupäähän tai toisinpäin. Itseasiassa taksikyyti varmistui vasta Inarin ja Mieraslompolon välillä. Sitä oli yritetty "kilpailuttaa" netissä jo hyvissä ajoin, mutta yhtään tarjousta ei tullut. Viimeinen ateria ja posliinilla käynti suoritettiin Hotelli Inarissa. Hotellin henkilökunta antoi muutaman taksiyriyrittäjän numeron ja heti tärppäsi. Sovittin nouto Mieraslompolon maston juurelta, josta sitten köröteltiin Pulmankijärven eteläpäähän. Kuljettajamme Antti Sujala oli mukava mies ja antoi paljon hyviä vinkkejä matkalla. Kyyti jatkui parkkipaikan ohi melkein Pulmankijoen ylitävälle kävelysillalle asti. Kalaan lähdettiin pelkän kalastuksenhoitomaksun turvin. Erämaan vapalupia ei ole ostettu sen jälkeen, kun 2021 ihan puun takaa erämaan vapaluvat oli myyty loppuun. Tällainen rajoittaminen tuntuu ihan käsittämättömältä siihen nähden, että ainakin medän reissuilla yleensä nähdään pari ihmistä viikon aikana, jos sitäkään. Kalastuksenhoitomaksulla saa kalastaa järvissä ja lammissa, mutta virtavesiin tarvitaan vapalupa. Lupamäärän rajoittamisen lisäksi Kaldoaivin erämaa on jaettu kahteen eri lupa-alueeseen. Ja ainakin erämaan pohjoisosissa kaikki mainittavat virtavedet ovat rauhoitettuja vapaluvankin haltijalta. Aiemmin ollaan ihan kalastuksen hoidon nimissä ostettu viidenkympin vuosilupa viikon reissulle, mutta nyt sitäkään ei enää sallita, kun luvat loppuvat ennen kuin tarkkaan ottaen tiedetään mille alueelle mennään.

Ensimmäinen päivä

Olimme lähtövalmiina ensimmäisen päivän taipaleelle iltapäivällä puoli kuuden maissa. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Kun ilmakin seisoi, nousi lämpötila hellerajan yläpuolelle. Sillan luona näimme pienen taimenen nappaavan jotain ihan rannan tuntumasta keskellä kirkasta kuumaa päivää. Se antoi toivetta hyvästä syönnistä. Vesi oli todella matalalla, niin kuin Sujalan Antti oli meitä jo matkalla valistanut. Ensimmäinen leiri oli tarkoitus pystyttää vanhalle tutulle paikalle lähelle Luossajohkan suuta. Vielä vajaa kilometri aika möykkyistä ylämäkeä ja oltiin perillä. Ensin pystytettiin teltta ja sitten siivottiin vähän ympäristöä. Jo rinteessä törmättiin lukuisiin tyhjiin kaljatölkkeihin, joita oli ilmeisesti heitelty sieltä nuotiopaikan luota. Jostain syystä meidän vanhaa nuotiorinkiä oli siirretty muutama metri kauemmaksi. Se oli ollut paikoillaan ainakin 2008-2020 ja säilynyt kutsuvana ilman mitään ylimääräistä, vain hiilet ja vähän sammalta pohjalla. Siirsimme kivet vanhaan paikkaan, koska siinä on paljon mukavampi istuskella nuotiolla kuin tasamaalla. Tänään ei kalastettaisi, koska lähistöllä ei ollut mitään luvallista vettä. Lähdettiin katsomaan miltä puroksi kuivunut Luossajohka näyttää vähän ylempänä, etenkin sitä putousta, joka on oikein merkitty karttaan nähtävyytenä. Täytyy sanoa, että paljon komeampi putous löytyy Askkasjohkasta, vaikka sitä ei ole luokiteltu nähtävyydeksi. On varmaan liian kaukana karttaan merkityistä poluista. Tunnin kuluttua palattiin leiriin polttelemaan tunnelmanuotiota ja naukkaileen vähän miestä väkevämpää.

Toinen päivä

Ei pidetty kiirettä heräämisen kanssa. Liikkeelle päästiin vähän ennen puolta päivää. Alkajaisiksi kiivettiin Mattit Roavvevarrille ja siitä molempien huippujen kautta Moresveaijohkalle. Vaikka kiipeäminen ensin vähän hirvitti, näkymät huipulla palkitsivat vaivan. Törmättiin vanhaan tuttuun siirtolohkareeseen, joka näyttää siltä, että se voisi koska tahansa päättää lähteä kierimään. En tiedä mikä on karttaan merkittävän kiven kriteeri, mutta tätä kiveä ei ole jostain syystä merkitty karttaan. Alas laskeutuessamme katsastelimme paikkaa, josta pääsisi helposti Moresveaijohkan yli. Se osoittautui turhaksi, sillä harvassa olivat ne paikat, joissa ei päässyt saapastelemaan joen yli. Päätimmekin käyttää tilaisuutta hyväksemme ja nautimme päivällisen keskellä jokea. Alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä toinen leiri Davimus Ruossavarrin juurella olevalle järvelle, josta on aiemmalta reissulta hyviä kalastuskokemuksia. Päätimme kuitenkin ottaa kohteeksemme toisen saman kokoisen ja vähän samantapaisessa paikassa olevan järven, se kun samalla lyhensi matkaa seuraavaan leiriin. Se on aina ilon aihe, kun löytään kelvollisen teltan paikkan. Teltan ja rannan välissä oli kosteaa maastoa ja järven vesi vaikutti hieman samealta. Kiersimme alkajaisiksi koko järven etsien parempaa leiripaikkaa, mutta läheltä rantaa ei löytynyt yhtään teltan kokoista kuivaa tasannetta. Ei löytynyt myöskään yhtään vanhaa nuotiopaikkaa. Lieneekö sillä jotain tekemistä sen kanssa, että järvessä ei näkynyt koko illan aikana yhtään tuikkia eikä yksikään kala tavoitellut perhoa eikä uistinta. Kun ei tarvinnut ryhtyä kalan laittoon, lähdimme aikamme kuluksi katsastamaan Pulmankijoen tilannetta, kun siitä pitäisi seuraavana päivänä päästä yli. Ilta oli aurinkoinen ja tyyni, mutta silti itikoista ei ollut haittaa muualla kuin jokirannan pusikossa. Ylityspaikkaa piti vähän etsiskellä kahdestakin syystä, vettä oli pääsääntöisesti yli saappaan varren ja vastaranta oli pitkältä matkalta äkkijyrkkää kalliota.

Kolmas päivä

Kun illallisen laitto jäi väliin, pääsimme ennen puolta yötä nukkumaan. Siksi lähtökin tapahtui tavallista aikaisemmin. Löydettiin Pulmankijoesta sellainen kohta, josta päästiin yli saappaat jalassa ja vastarannalla oli notko, jota pitkin kiipeäminen penkalle sujui helposti. Siitä sitten tassuteltiin pääosin helppokulkuista loivasti nousevaa paljakkaa pitkin Galddojohkan varteen. Osuimme sattumalta aika nättiin kohtaan, jossa kivien välissä luikerteleva vesi oli pysähtynyt hetkeksi lepäämään syvään suvantoon. Järkevintä olisi ollut mennä heti suvannon yläpuolelta yli ja suunnistaa siitä suoraan järven rantaan. Päätimme kuitenkin seurailla joen rantaa ja ihastella näkymää. Sormet syhyivät kasata kalavehkeet, mutta ei vielä, ensin katsotaan leiri kuntoon. Järven itäranta oli aika möykkyistä maastoa lukuunottamatta joen luusuasta parisataa metriä lounaaseen pistävää nientä. Se näyttikin olleen melko suosittu leiripaikka ja siitä huolimatta hämmästyttävän siisti. Suosion voi päätellä melko näyttävästä nuotiokehästä ja maastosta, jossa kaikki irtonainen poltettava on kerätty talteen. Matkalla osui silmiimme kaksi lähes taivasalle jätettyä halkopussia. Sen verran vielä löytyi oksia ja risuja maastosta ettei tarvinnut käydä verottamassa kenenkään talvivarastoja. Vaikka hienoinen tuulenvire puhalsi taukoamatta, lämmitti pilvettömältä taivaalta porottava aurinko siinä määrin, että päätettiin noudattaa vanhaa sääntöä: peseydy aina kun voit. Ranta oli tasaista pyöreäkivistä. Ei tarvinnut montaa metriä kahlata päästäkseen uimasilleen. Vesi oli niin lämmintä, että siellä viihtyi monta minuuttia. Crocsit ovat muuten mainio apu kellunnassa, estävät jalkoja vajoamasta. Puhdistautumisrituaalin jälkeen lähdettiin tutkimaan paikan päälle miltä näyttää Galddojohkan alkupää, joka on kartassa suolle piirrettyä kapeaa viivaa. Se oli pari kolme metriä leveetä ja yhtä syvää uomaa hiekkapohjalla. Yritettiin saada havaintoa kaloista, mutta muuta ei näkynyt kuin muutaman sentin mittaisten poikasten parvia. Niin, ja sitten suurena yllätyksenä yksinäinen sormen mittainen hauen poikanen. Tämä romutti aiemman teoriani siitä, että Vuobme Galddojavri on hyvä harjus- ja taimenvesi sen vuoksi, että alajuoksulla oleva putous on estänyt haukea nosemasta järveen. Järvestä emme ole saaneet yhtään haukea edes uistimella. Soiden jälkeen joki muuttui leveämmäksi ja kivikkoiseksi. Päätimme tutkimusmatkamme ensimmäiseen isompaan suvantoon. Siinä pidettiin tauko ja ihmeteltiin missä kalat ovat. Leiriin palattuamme ilta oli vielä nuori. Lähdimme kokeilemaan kalaonnea kohti järven eteläpäätä. Siinä oli pari niemeä, jonka takaa löytyi pieni lee. Syöntikokoinen taimen hyökkäsi sellaisessa kelluvaan pintaperhoon. Kun uistimella tuli toinen taimen, saatiin taas pientä puuhastlua illaksi. Tämä näytti sitten olevan taimenranta, kun vastarannalta on aiemmilla kerroilla tullut pääasiassa harjuksia. Ennen nukkumaan menoa saatiin ihailla kaunista iltaruskoa.

Neljäs päivä

Tuuli oli jatkunut yli yön, ei kovaa, mutta taukoamatta. Se ei tiedä yleenä hyvää seuraavan päivän säätä ajatellen. Kun siihen vielä lisätään vanha sanonta "iltarusko päiväpasko", oli odotettavissa vettä niskaan. Sää oli vielä ihan mukiin menevä, kun päästiin liikkeelle tuttuun tapaan vähän ennen puolta päivää. Heti kärkeen olisi edessä kiipustaminen paikalliselle isomukselle. Ei siitä nyt paljoa tulisi, puolentoistasataa metriä aika loivaa rinnettä. Sieltä oli taas mukava katsella ympäristöä lintuperspektiivistä. Galddoaivin päällä olevalla järvellä oli kuitenkin sen verran viileää, että piti pukea kuori päälle tauon ajaksi. Järveltä länteen jatkettaessa tuli aika pian vastaan leveä ajoura, jota pitkin, ainakin siinä kohtaa, pääsisi vaikka maastoautolla. Retkikartan mukaan se kuuluu pyöräilyreittiin, jota pitkin pääsee Mieraslompolosta Pulmankijärvelle tai Njallavarrin tiehaaraan. Me menimme siitä yli ja jatkoimme länteen kohti Aldojavria, jonka takana oli kartan mukaan hiekkaharjun näköistä muodostelmaa. Sellaisesta löytää yleensä kuivaa ja tasaista teltan paikkaa. Matkalla törmäsimme outoon pömpeliin, mikä lienee mittausasema. Siitä kun katselimme kohti järveä etsiskellen reittiä soitten välistä, näytti siltä, että joudutaan väkisin suolle, vaikka kartan mukaan se pitäisi olla vältettävissä. No, kyllä se reitti sitten löytyi ja lähempää katsoen näytti siltä, että suotkin olivat niin kuivia, että voisi kävellä vaikka palsasuon poikki. Pysähdyimme tauolle Aldojavriin laskeva pienen joen varteen. Siinä penkka antoi vähän tuulen suojaa. Järveä katsellessa tuli mieleen, että tää on ruohorantainen rätteikkö ja takana olevilta harjuiltakin on vähän turhan pitkä matka rantaan. Lisäksi, kun tuuleminen vaan jatkui, ei rannoilta löytyisi suojaista lahdelmaa, jossa olisi kiva kalastaa. Päätettiin katsastaa järvestä puoli kilsaa lounaaseen oleva pieni nimetön järvi. Siinä huomattiin heti, että vesi ei ollut ihan kirkasta. Siispä eteenpäin. Kohteeksi valittiin kolmisen kilsaa etelään oleva Baljahasjavri. Saatuamme järven näkyviin innostuttiin pohjoisrantaan suon keskellä pistävästä hiekkaharjusta. Sekin tuotti pettymyksen, ruohorantoja ja huonoja teltan paikkoja. Alkoi olla jo takki vähän tyhjä, mutta jatkoimme itärantaa etelään, koska järven keskivaiheilla näytti olevan jotain hiekkaharjun tapaista. Tämä arpa voitti. Löytyi hyvä teltan paikka siistin ruohottoman rannan lähellä. Epäilimme järven olevan aika matala, koska kiviä näkyi ihan keskelläkin. Olikohan tämä nyt joku haukikasvattamo? Kun leiri oli pystyssä ja vatsat täynnä, lähdettiin koittaan kalaa. Niemen kainalossa oli pieni tasainen peili, johon voisi heittää pintaperhon kellumaan. Ja kuinka ollakaan hetken päästä Nalle Puhiin nappasi komea harjus. Sen sai melko kivuttomasti liu'utettua loivalle hiekkarannalle. Ilta oli pelastettu! Takaisin leiriin, ensin siirtämään vähän kauempana ollut nuotiokehä "omaan rantaan" ja sitten keräilemään oksia nuotiopuiksi. Tällä kertaa uistin oli antanut pari pientä ahventa ja yhden hauen. Harjus oli sen verran kookas ettei mahtunut pikku halsteriimme päineen päivineen. Ilta kului rattoisasti.

Viides päivä

Illanvietto jatkui yli puolen yön, mutta silti päästiin liikkeelle ennen puolta päivää. Tuuli oli puhaltanut jo yli kaksi vuorokautta tauotta. Missä se paskailma viipyy, luonto kaipaisi kipeästi vettä? Kyllä siitä jo taivaalla vähän merkkejä näkykin. Seuraava kohde olisi Fallejohkan suussa oleva vanha autiotila. Lähdettiin Reatkavarrin yli kohti Vetsijärveä. Huipulta, vaikkei korkea ollutkaan, näkyi koko edessä oleva maasto. Reatkajohkan ylitys vähän huolestutti, ei muuten, mutta pitääkö saapaat riisua. No, se huoli oli aiheeton. Kuivan joenuoman ylittämisen jälkeen alkoi sitten viimein tihuttaa vettä. Vedettiin sadevermeet niskaan ja jatkettiin kohti autiotilaa. Kämppä oli jo siinä mallissa, että tuskin sitä kukaan enää alkaa kunnostaa. Katto saattaa pitää sen verran vettä, että siinä voisi yhden kovan sadekuuron ajan levähtää, mutta ei kyllä houkuttele pitempiaikaiseen oleskeluun. Talolta katsoen lato näyttää kohtalaisen hyväkuntoiselta, mutta lähempi tarkastelu kertoo, että pelitaitaa olla menetetty. Kunnostustöitä on varmaan jossain vaiheessa suunniteltu, mutta projekti on jäänyt puolitiehen. Viikate näytti vielä ihan hyväkuntoiselta. Mieli halajasi vähemmän urbaaneihin maisemiin, mutta ensin olisi ylitettävä Fallejohkan isompi suuhaara. Siitäkin pääsi yli saappaat jalassa. Ensin nautittiin päivällinen sateessa. Sitten ruvettiin katselemaan teltan paikkaa. Penkan päältä löytyi pari tasaista paikkaa, mutta ne eivät meinanneet kelvata, kun siellä kävi aika kova tuuli. Kun teltta saatiin pystyyn, ruvettiin virittelemään kalavehkeitä. Perho antoi pari harjusta ja uistin ahvenen. Siinä oli juuri sopivasti, kun ei ollut niin sanottu saadaanko nuotio syttymään. Paikka oli ilmeisen suosittu, koska risut ja tuohukset olivat kiven takana. Taivas ei antanut mitään toivoa sateen taukoamisesta. Nuotio piti kuitenkin saada, koska oli kalaa, paistetaan pannulla vain äärimmäisessä hädässä. Ensin kasattiin suuri kasa märkiä koivunoksia, niitä ihan ohuita. Siihen päälle sitten paksumpaa ja paksumpaa. Jostain kuolleesta rungosta löytyi vähän tuohta, joka ujutettiin kasan pohjalle. Homma toistettiin muutaman kerran ja kerran oli jo aika lähellä syttyä, mutta teki vesiperän. Sitten turvauduttiin viimeiseen oljenkorteen, kaasutrangian polttimeen, joka ujutettiin kasan alle. Silläkin sai posottaa aika tovin ennen kuin rupesi tapahtumaan. Kun sade vaan jatkui, oli pidettävä aika kovaa tulta. Kalat saatiin halstrattua ja sattui vielä niin somasti, että sade taukosi herkuttelun ajaksi. Juuri kun oltiin menossa yöpuulle alkoi taas sataa.

Kuudes päivä

Aamulla oli taas mitä mainioin keli. Ei satanut, ei tuullut, ei ollut kylmä, ei edes itikoita. Leiristä oli hienot näkymät Fallejohkalle ja vastarannan autiotilakin pilkotti puiden takaa eikä näyttänyt yhtään niin ränsistyneeltä kuin lähempää tarkasteltuna. Ei mikään ihme, että tämä lienee melko suosittu leiripaikka. Emme pitäneet kiirettä lähdön kanssa. Viimeiseen leiriin oli matkaa kymmenisen kilsaa ja siitäkin puolet valmiiksi poljettua pyöräilyreittiä. Saas nähdä millainen valtatie sieltä tulee vastaan. Liikkeelle päästiin vähän puolen päivän jälkeen. Lähdettiin seurailemaan pitkää etelään pistävää lahdelmaa. Suurimman osan matkasta pääsi polkua pitkin. Vähän ennen lahden pohjukkaa pysähdyttiin pienelle pähkinä- ja juomatauolle. Huomattiin, että vastarannalla oli mökki, jonka rannassa oli iso laituri ja monta venettä. Lieneekö jonkinlainen kalastustukikohta. Siitä kun mentiin vielä kilsan verran, päästiin valtatielle. Viimeinen viisi kilsaa Vudnejavrille kärrytietä pitkin ei tuntunut enää erävaellukselle, pikemminkin armeijan marssiharjoitukselle. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta eikä maastossa ollut mitään varjon tuojaa. Tai no, yksi mänty antoi sen verran varjoa, että istahdettiin hetkeksi kuivatteleen villasukkia. Vudnejavrin tullessa näkyviin tuntui vähän siltä, että tultiin leirintäalueelle. Ranta oli siisti ja pari venettäkin oli siinä kumollaan. Ilmojenkin puolesta oli loistava tilaisuus vilvoitella, peseytyä ja vaihtaa puhtaat vaatteet jo kotimatkaa silmällä pitäen. Mitään suihkua ei olisi tiedossa ennen junaan nousua. Uinnin jälkeen syötiin kaikessa rauhassa. Siinä syödessä katseltiin kalojen tuikkimista. Mietittiin, että odotas kun ilta hämärtyy. Vaan siinäpä kävikin niin, että taivas meni pilveen ja tuikinta lakkas. Aika pitkään heiteltiin eri puolilla järveä, mutta yhtään mittakalaa ei käynyt pyydykseen. Kun kala ei ollut otillaan, malttoi vähän räpsiä valokuvia. Viimeistä iltaa istuttiin tunnelmanuotion äärellä nautiskellen jäljellä olevia eväitä.

Seitsemäs päivä

Sitten vaan aika haipakkaa autolle, niin ehtiin käymään kahvilla. Syömään pääsee vasta asemaravintolassa sitten, kun auto on lastattu junaan. Viimeisen kymmenen kilsan polkujuoksun varrella on vain yksi vesipiste, Avzegeaslattu. Siinä istuttiin vähän aikaa ja sitten taas jatkettiin matkaa. Tähän mennessä oli tällä reissulla nähty kaksi ihmistä toisen päivän aamuna tunturin rinteellä niin kaukana ettei mitään kontaktia muodostunut. Tänä viimeisenä päivänä vastaan tuli yksi patikoija, monta polkupyörää ja pari armeijan kuorma-autoa. Hyvä, että päästiin tieltä pois. Viimeiset kilometrit tuntuivat pitkiltä, mutta perillä sai juoda viimeiset tilkat hyvää Vudnejavrin vettä ja taisi siellä autossa odottaa kummallekin yksi tölkki sihijuomaa. Sen pituinen se. Vaikka oltiin liikkeellä elokuun puolenvälin paikkeilla oli harvinaisen lämmintä. Oli myös harvinaisen hyvät kelit ja mikä parasta harvinaisen vähän itikoita.